päivät putoavat päälleni
kömpelöinä, kompastellen suoraan kasvoille
tähtiä silmissä, sokeana
yritän reagoida hapen kanssa oikein
saada aikaan jotain palavaa oikeaa tuntuvaa mutta
onnistun vain hitaassa palamisreaktiossa
ruosteeksikin sitä kutsutaan
se kiipeää pitkin sääriluuta
kylkikaarta
ainoina muistikuvina mustelmat
joita aamun valo minulle osoittaa
avautumassa pitkin (pehmennyttä) ihoa:
tässä kohtasin asfaltin
tässä kai ovenkarmin
tai ehkä sittenkin ihmisen, sinut
