4/13/2016

Sanat vaan jäävät kynnykselle taas


Untitled Untitled

Jos jaksaisin kirjoittaa, jos jaksaisin nostaa sanoja ylös siitä syvästä kaivosta, kuilusta, joka minuun aukesi vuosia sitten. 
Jos vain jaksaisin kirjoittaa, kirjoittaisin siitä, miten olen varmasti peräisin merestä. Veden ääri, äiti laulamassa tuutulaulua joen tuomalle lapselle. Onko se oikea muistikuva, vai oliko se unta, kun huusin kivusta kidusten kasvaessa umpeen (lahnaruohoa, häiriintynyt apoptoosi sormivälien poimujen kuulaanohuissa soluissa).
Kirjoittaisin aistien vääristymisestä, vääränlaisista hermoradoista ja aistinsoluista (tuntuu, kuin tässä ruumiissa ei muunlaista kudosta olisikaan). Soluista, jotka kuulevat kilometrejä, tuntevat vuosituhansia vanhaa aaltoliikettä, läpi sukupolvien luissa kannettua kipua ja sitä hentoa sähkömagneettista tärinää, ihmisäänten takana aukeavia kaikuja, jotka voimistuvat kylkiluiden kaikukopassa.


Mutta (mikä lause muka alkaa sanalla mutta; ei mikään)
Untitled


mikään kieli ei tunnu oikealta, sanat seisovat rumina, epäsopusuhtaisina ja juroina nurkissa (jalkaterät sisäänpäin kääntyneinä, huonoryhtisinä, peitellen alastomia epämuodostuneita vartaloitaan häpeillen). Niihin pätee sama koskemattomuus kuin ihmistovereihini: ei sanoihin saa tarttua väkisin, ei niitä saa koskea ilman lupaa. Niiden kuuluu antaa tulla luokse, kulkeutua nousuveden mukana: joskus ne ryömivät ja raahautuvat kuolonkankeina lakastuneen nurmikon ja marraskuun savusumun lävitse, joskus ne jahtaavat minua ahneina ja hengittävät nihkeinä vasten niskaa, saavat polvet heikoiksi (liikennevaloissa). Parhaimmillaan tasapainoaistikin häiriintyy, äänimaailma muistuttaa television lumisadetta (varsinkin aamuisin; huimaus on nykyään osa aamurutiinia).


1 kommentti:

  1. olet niin lahjakas ihana hyvä hieno, halaus!

    VastaaPoista